Tehtävä kutonen, viikko kymmenen

Pyrstö

Minulla ei ole mitään.
Minulla on kaikki. En vain osaa sukeltaa tässä hyödykemeressä, kellua tunneaallokoilla.

Katselen sormiani ja raavin likaa kynsien alta. Mihin nämä paskat voisi pyyhkiä, mietin ja kaavin kaiken hameeni nurjalle puolelle. Avarat ikkunat ovat rusehtavan harmaat, en näe ulos, mutta olen tässä kuin akvaariossa. Lämmin liha reiteni vierestä ottaa etäisyyttä puolentoista metrin verran. Kiitos, parempi näin. Nostan toisen kauppakasseistani haljenneelle istuimelle. Yksi banaanijogurttien kansista on hajonnut.

Pakotan luomeni kiinni, vaikka tiedän katseiden tutkivan minua.

Lapsena minua ei viety vesipuistoihin tai kylpylöihin. Jouduin tyytymään Tykkimäen polkuautoihin, mistä ei tähän mennessä ole ollut mitään hyötyä. Minun ei tarvitse polkea - minua poljetaan. 9-vuotiaana liukastuin mökin mattolaiturilla ja pääsin tervehtimään järven pohjalimoja oikein kädestä pitäen. Joskus toivon käsipäivään kestäneen kauemmin, mitäs ette vieneet minua Villivirtaan.
Kuplat pyrkivät kohti rajapintaa. Olin aivan liian fiksu. En ole koskaan nähnyt isäni juoksevan niin lujaa. En saanut mennä mitäkuuluuta pidemmälle.
Murrosiän alkumetreillä luulin olevani merenneito. Sain hengitettyä, vaikka kasvoni olivat vesimassan tähtäimessä. Suihkusta tuli toinen maailmani. Kuumaa - kylmää - kuumaa - happea - kylmää. Haaveilin kultaisesta pyrstöstä, pitkistä kiharoista ja ulapasta.


"Voiks tähän istuu?"
Tuhahdan vastaukseksi ja siirrän kauppakassini jalkojen väliin. Banaanijogurtti on valunut salaattiruukkuun.


Löysin Ahdin, tupakat ja Kokemäenjoen. Poltin vuorotellen keuhkojani ja elämästäni tulostettuja kuvia. Pyyhin muistoja, kumitin runonalkuja. Joki huusi nimeäni useasti, mikä lisäsi haluani kasvattaa kidukset. Pyrstöni ei ollut vieläkään kasvanut, joten lisäsin kuuteen nikotiiniannokseeni neljä lisää. Viimeinen tippa oli nähdä äitini penkomassa tavaroitani, päiväkirjojani.



Minä vihaan kaloja. Merenneitoja ja kalastusverkkoja. Tahdon olla jo valmis! Kahmaisen kassien neljä kahvaa vasempaan käteeni, oikealla painan punaista hälytysnappia pysähtyäkseni. Jossakin kilahtaa.

"Anteeks, mä jään tässä", mörähdän ja taistelen painovoimaa vastaan oviaukolle.

Ajattelen kylpyammetta. Liukas saniteettiakryyli iholla on kuin järviveden hyväily kylkeäni vasten lapsena. Tahdon jo piiloutua veden alle. Jos jättää kasvot vedenpinnan yläpuolelle, voi silti kuulla veden liikkeet pinnan alta. Räpiköinnistä muodostuu liplatusta, pystyynnousemisesta taas vesi palaa rymisten ammeeseen. Isä veti minut laiturille.
Parempi on siis olla hiljaa paikallaan, antaa tyhjyydelle tilaa ja upota.

Tänään minä olen merenneito. Tänään en päästä suustani kuplia.