18.3.2011

Tehtävä seiska, viikko ykstoista

Selviytyjä
"Äiti, miks sulla on tomonen puujalka?"


Joko hän muka on ymmärtänyt minussa olevan jotakin erilaista. Ohimoni alkavat jyskyttää ja katseeni harhailee pitkin valkeita kangastapetteja. Tiesin, että tämä päivä, pudottava hetki jyrähtää taivaanrannasta vielä joskus eteeni. Minulla on ollut aikaa valmistautua, kohdata menneisyyteni tapahtumat miljoonia kertoja, mutta nyt. Nyt minä vaadin unohdusta. Eihän noin pienen ihmisen psyyke kestä sellaista kuvitelmaa päässään. Näkee vielä painajaisia.

"Kun olin pieni, leikin kesäisenä päivänä kotitalomme edustalla nukeilla. En huomannut, kuinka lähellä autotietä istuin. Kulman takaa tuli mersu, tai siis auto, joka ei myöskään huomannut minua, vaan ajoi liian läheltä ja oikea jalkani jäi sen renkaiden alle."

"Sattuko se?"

"Ei aluksi, mutta myöhemmin päivällä mummi vei minut lääkäriin. Jalka oli vaan pakko - poistaa."

"Missä sun jalka on nyt?"

"Jaahas, eikös se ole kullannupun nukkumaanmenoaika!"


Huh. Selvisin.
Painajaisia tiedossa.


- -


"Äiti, muistatko kun olin pieni ja kerroit mulle menettänees jalkas kun olit leikkimässä kadulla?"

"Mitä? En kyllä muista. Hmm."

"No, musta olis ihan kiva uskoa siihen tarinaan, mut ku oikeen mietin, niin haluun tietää totuuden."

Taas se tulee. Ahdistaa. Ei olisi silloin pitänyt selitellä valheita, kyllä meidän lapsemme kovia kokeneena olisi totuuden kanssa elänyt. Miksi en ollut rehellinen?

"Mä olin sun ikäinen, ehkä just täyttänyt yhdeksäntoista. Odotin talviaamuna bussia katoksellisella pysäkillä. Oli liukasta. Näin jo kaukaa, että rekka heittelehti tiellä ja kun - -"

"Hei, älä itke. Mitä sitte tapahtu?"

"Noh, just siinä pysäkin kohdalla - se sitten kaatu."

En voi estää itkun tuloa. Hänkin itkee. Halaus lämmittää paljon. Olisi pitäyt kertoa aikaisemmin. Hän on jo melkein aikuinen, voi herranjestas!

"En kyllä muista kertoneeni mitään kadullaleikkimistarinaa, hmm..."

"Ehkä sä halusit vaan varoittaa mua kadullaleikkimisen vaaroista. En nyt yhtään ihmettele, että oot noin huolehtivainen meistä."

"Niin, kun se Essikin sillä tavalla..."

"Hei, ei nyt itketä, jooko. Sulla on mut ja Santtu, ja me ollaan ihan kunnossa!"

"Te pienet kullannuput! Hei lähdetäänkö hakemaan kaupasta jäätelöö. Käsketään iskää keittämään kahvit sillä aikaa."

"Mua kyllä edelleen kiinnostaa missä sun jalka on nyt?"

Minulla on ihanat lapset. Hihitän.

10.3.2011

Tehtävä kutonen, viikko kymmenen

Pyrstö

Minulla ei ole mitään.
Minulla on kaikki. En vain osaa sukeltaa tässä hyödykemeressä, kellua tunneaallokoilla.

Katselen sormiani ja raavin likaa kynsien alta. Mihin nämä paskat voisi pyyhkiä, mietin ja kaavin kaiken hameeni nurjalle puolelle. Avarat ikkunat ovat rusehtavan harmaat, en näe ulos, mutta olen tässä kuin akvaariossa. Lämmin liha reiteni vierestä ottaa etäisyyttä puolentoista metrin verran. Kiitos, parempi näin. Nostan toisen kauppakasseistani haljenneelle istuimelle. Yksi banaanijogurttien kansista on hajonnut.

Pakotan luomeni kiinni, vaikka tiedän katseiden tutkivan minua.

Lapsena minua ei viety vesipuistoihin tai kylpylöihin. Jouduin tyytymään Tykkimäen polkuautoihin, mistä ei tähän mennessä ole ollut mitään hyötyä. Minun ei tarvitse polkea - minua poljetaan. 9-vuotiaana liukastuin mökin mattolaiturilla ja pääsin tervehtimään järven pohjalimoja oikein kädestä pitäen. Joskus toivon käsipäivään kestäneen kauemmin, mitäs ette vieneet minua Villivirtaan.
Kuplat pyrkivät kohti rajapintaa. Olin aivan liian fiksu. En ole koskaan nähnyt isäni juoksevan niin lujaa. En saanut mennä mitäkuuluuta pidemmälle.
Murrosiän alkumetreillä luulin olevani merenneito. Sain hengitettyä, vaikka kasvoni olivat vesimassan tähtäimessä. Suihkusta tuli toinen maailmani. Kuumaa - kylmää - kuumaa - happea - kylmää. Haaveilin kultaisesta pyrstöstä, pitkistä kiharoista ja ulapasta.


"Voiks tähän istuu?"
Tuhahdan vastaukseksi ja siirrän kauppakassini jalkojen väliin. Banaanijogurtti on valunut salaattiruukkuun.


Löysin Ahdin, tupakat ja Kokemäenjoen. Poltin vuorotellen keuhkojani ja elämästäni tulostettuja kuvia. Pyyhin muistoja, kumitin runonalkuja. Joki huusi nimeäni useasti, mikä lisäsi haluani kasvattaa kidukset. Pyrstöni ei ollut vieläkään kasvanut, joten lisäsin kuuteen nikotiiniannokseeni neljä lisää. Viimeinen tippa oli nähdä äitini penkomassa tavaroitani, päiväkirjojani.



Minä vihaan kaloja. Merenneitoja ja kalastusverkkoja. Tahdon olla jo valmis! Kahmaisen kassien neljä kahvaa vasempaan käteeni, oikealla painan punaista hälytysnappia pysähtyäkseni. Jossakin kilahtaa.

"Anteeks, mä jään tässä", mörähdän ja taistelen painovoimaa vastaan oviaukolle.

Ajattelen kylpyammetta. Liukas saniteettiakryyli iholla on kuin järviveden hyväily kylkeäni vasten lapsena. Tahdon jo piiloutua veden alle. Jos jättää kasvot vedenpinnan yläpuolelle, voi silti kuulla veden liikkeet pinnan alta. Räpiköinnistä muodostuu liplatusta, pystyynnousemisesta taas vesi palaa rymisten ammeeseen. Isä veti minut laiturille.
Parempi on siis olla hiljaa paikallaan, antaa tyhjyydelle tilaa ja upota.

Tänään minä olen merenneito. Tänään en päästä suustani kuplia.

4.3.2011

Tehtävä vitonen, viikko ysi

Korkeapaine

Istun
Makaan
Nojaan, kosketan

Siinä se on, ääneti
koordinaattien keskiössä



Elämäni veti keuhkot täyteen ilmaa
ensimmäistä kertaa

löysin ylämäet, alamäet, kiertotietkin


Kiitän penkkiä, ylistän
kahta lautaa,
neljän sentin ja kahden millin rakoa
Dumleja, tottakai!

Ja se sateeton ilta Raatihuoneenpuistossa
syyskuun toinen, perjantai
Penkillä kosteita lehtiä,
vaahterat huojuivat
ilmanpaine-erojen yrittäessä tasaantua

Sinä, korkeapaineeni
Minä, matalapaineesi

Tässä kreikansinisellä laudanpätkällä
Karhu kädessä
Tennarit yökasteessa

Sydämenlyönti
ensimmäistä kertaa